»Enkö ole sanonut sinulle, etten, huoli rahaa häneltä?» vastasi Alice. »Ja etkö vieläkään usko minua? Otinko hänen sisarensa rahoja? Koskettaisinko kolikkoakaan, jos tietäisin sen kulkeneen hänen valkeitten käsiensä kautta — jollen voisi myrkyttää sitä ja lähettää sitten takaisin hänelle! Ole hiljaa, äiti, ja tule pois täältä.» »
»Ja hän on niin rikas!» mutisi eukko. »Ja me niin köyhiä!»
»Köyhiä siinä suhteessa, ettemme voi maksaa hänelle takaisin sitä pahaa, jonka olemme hänelle velkaa», vastasi tytär. »Jos hän voisi antaa minulle sitä lajia rikkautta, ottaisin sen vastaan ja käyttäisin sitä. Tule pois! Mitä hyötyä meillä on hänen hevosensa katselemisesta? Tule pois, äiti!»
Mutta eukko silmäili Rob Hiojaa, joka juuri palasi katua myöten taluttaen ratsastajan jättämää hevosta ja näytti herättävän hänessä erikoista mielenkiintoa. Mitä epäilyksiä hänellä lieneekin ollut mielessään, ne haihtuivat Robin lähetessä. Hän katsahti tyttäreensä kirkastunein silmin ja painoi sormen huulilleen, astui esiin porttikäytävästä samalla hetkellä, jolloin Rob oli sivuuttamaisillaan sen, ja kosketti hänen olkapäätään.
»Kas vain, missä tämä hauska Robini on ollut kaiken tämän aikaa?» kysyi hän pojan kääntyessä äkkiä ympäri.
Hauska Rob, jonka hauskuus oli paljon vähentynyt hänen kuullessaan nuo sanat, näytti kerrassaan tyytymättömältä ja sanoi kyynelten kohotessa silmiin:
»Voi, rouva Brown, miksi ette voi jättää rauhaan poikaparkaa, joka ansaitsee rehellisesti leipänsä ja käyttäytyy säädyllisesti? Miksi te tulette pilaamaan poikaparan mainetta puhelemalla hänelle kadulla, kun hän taluttaa säädylliseen talliin herransa hevosta, jonka te möisitte kissan- tai koiranlihana, jos saisitte rehkiä oman mielenne mukaan! Ja tosiaankin», lisäsi Rob sinkauttaen loppuhuomautuksensa kuin se olisi kaikkien loukkausten huippu, »minä jo luulin teidän kauan sitten kuolleen!»
»Tuolla lailla», huudahti eukko kääntyen tyttäreensä päin, »hän puhuu minulle, joka olen tuntenut hänet viikkoja ja kuukausia, kultaseni, ja aina ollut avuliaana hänen rinnallaan hänen tapellessaan kyyhkysenryöstäjäin ja linnunpyydystäjäin kanssa».
»Kuulkaahan, rouva Brown, antakaa lintujen olla rauhassa», tokaisi Rob äänellä, josta ilmeni viiltävä tuska. »Minun mielestäni olisi poikaparan parempi tulla toimeen jalopeurojen kuin noiden pienten luontokappaleiden kanssa, sillä ne lentävät tuon tuostakin päin naamaa silloin kun vähimmin aavistaa. No niin, mitä teille kuuluu ja mitä oikein tahdotte?» Nämä kohteliaat kysymykset Rob lausui kuin vastalauseeksi hyvin katkeroituneena ja kostonhaluisena.
»Kuuleppas vain, kuinka hän puhuu vanhalle tuttavalle, kultaseni!» virkkoi rouva Brown ja kääntyi taas tyttäreensä päin. »Mutta hänellä on vielä pari muutakin vanhaa tuttavaa, jotka eivät ole niin kärsivällisiä kuin minä. Jos sanoisin parille niistä, joita hän on pettänyt ja puijannut, mistä hänet voi tavata —!»