»Asutteko te täällä?»
»Asun, hyvä neiti.»
»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko maailmassa. Älkää ajako minua pois!»
»Teitäkö pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään avainta lukossa kahteen kertaan!»
Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska, jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.
»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta ja pankaa mieleenne!»
Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti» eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.
Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä todellisena miehenä.
»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni, »teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa. Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja nukuttava siellä kuin enkeli.»
Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.