Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan itki lakkaamatta.
»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi. Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»
Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.
»Voiko siellä olla kukaan?» kysyi Florence pelästyneenä.
»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.
Ihmisiä vain menee ohitse.»
Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa. Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.
»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence.
»Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»
»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän juolahti kekseliäs ajatus.
»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut luotani poissa jo kauan.»