»En, poikaseni», vastasi kapteeni. »En.»
»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun. Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy laitumella, kapteeni Gills.»
Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija. Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei mikään paina.»
»Eteenpäin vain, poikani», sanoi kapteeni kehoittavalla äänellä.
»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että ovi oli suljettu —»
»Mitä! Tekö siellä odottelitte?» kysyi kapteeni.
»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»
Kapteeni pudisti päätään.
»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän minun ei ole lupa puhua.»
Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.