Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.
Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.
Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei mitään ole hullusti?»
»Kiitos, poikaseni, ei mitään», vastasi kapteeni, »vaan päinvastoin».
»Te näytätte järkytetyltä, kapteeni Gills», huomautti Toots.
»Niin, minä olen vähän sekaisin», myönsi kapteeni.
»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin, käyttäkää minua hyväksenne.»
Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä lujasti.
»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen, ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo poika kuin suinkin voi olla.»