»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta hyvää. Kiitos!»
»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja kuin yksi!»
»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle, sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua. Hyvästi, kapteeni Gills.»
Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin, lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.
Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen. Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi, välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.
Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja räpytteli silmiään viitsimättä nousta.
Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle, joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin vain Florence itse olisi voinut.
Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä — hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.
Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan, ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista mikään häirinnyt.