Merikadetti tekee keksinnön
Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan. Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta sisään, olisi suonut.
Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa, lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti, tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.
»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»
»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö siellä olette?»
Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla, kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman kiitollisuuden vallassa.
»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.
»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.
»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»
»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»