»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»
»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois akkunan edestä. »Katsokaahan!»
Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.
»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon. Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa teidät?»
Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan, jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai vaikea työ.
Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan, Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.
Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan. Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan, että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.
Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.
Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton, vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan ystävällisen suojelijansa luokse.
Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.