Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea. Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin kymmenen minuuttia.
Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.
Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.
Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen, jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille, että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta, että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he olivat taas joutuneet yhteen.
He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.
»Nytkö pois, Walter?» virkkoi Florence. »Minne?»
»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.
»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»
»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoi
Florence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»
»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian rohkeaa puhutella teitä niin —»
»Walter!» huudahti Florence hämmästyneenä.