»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä tekisinkään teidän hyväksenne!»
Florence hymyili ja puhutteli häntä veljenään.
»Olette niin muuttunut —»
»Minäkö muuttunut!» keskeytti Florence.
»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.
»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»
»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme toisillemme erotessamme?»
»Unohtanutko!» Walter ei sanonut enempää.
»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»
»Muistaisin! Taivas tietää, että muistaisin!»
»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa. »Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku, jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä, joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9