»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»
»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu sitä sanaa!»
Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei voisi sitä unohtaa.
Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä, kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä koskaan unohtanutkaan.
Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi, millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu, olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin valtavan rakkauden ulkopuolelle.
»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo minulle!»
Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon, harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.
Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua. Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.
VIIDESKYMMENES LUKU
Tootsin hätä