Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.

Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä, paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.

Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa, kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.

»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?» kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.

»En mitään, poikani», vastasi kapteeni pudistaen päätänsä.

»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään, jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö niin?»

Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi, vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»

»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen, »ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin. En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin, ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä, jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla, tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»

Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli kelvollinen päänuppi.

»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on — en voi sitä uskoa.»