»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä odottavan näköisenä.
»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella. Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole mitään epäilystä?»
»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä sitten on kirje?»
»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter, »tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus. Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»
»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti. »Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri, mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen laskisin?»
Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan. Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa, poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»
Walter naurahti iloisesti vastaukseksi ja virkkoi:
»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»
»Sepä se, poikani», myönsi kapteeni.
»— ja että kirje olisi mennyt teiltä jotenkin hukkaan?»