»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän papukaijamme.»
»Herra Carkerin papukaijako, Rob?»
»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»
»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko vihoissaan.
»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin. »Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen teitä, rouva Brown!»
»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä pystyssä joka taholla hänen päässään.
»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva Brown?»
»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko katsellen häntä moittivan näköisenä.
»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.
»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta lasin ja ojentaen sen hänelle.