»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä ilmeisemmäksi.
Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.
Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta koettaessaan olla hyväilevä:
»Robby, lapseni!»
»Mitä nyt, rouva Brown?» kysyi Rob.
»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa, kultaseni.»
»Älkää huolehtiko siitä, rouva Brown», vastasi poika.
Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä, että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.
»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette?
Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»
Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin avuksi. Hän sanoi: