»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan kanssa mistään muusta?»
Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.
»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa. Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa, rakkaani?»
»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla äänellä.
»Mitäkö rouvaa?» toisti eukko. »Rouva Dombeyta.»
»Kyllä, luullakseni näin hänet kerran», vastasi Rob.
»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»
»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä sanomaan».
»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän? Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni, taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»
Poika läähätti ja pysyi vaiti.