»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»
»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin minun vuokseni.»
Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.
»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.
»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»
»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas, pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen tietäisin, rouva Brown?»
Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas, poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin pitkälle. Tahdon tietää.»
Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te olette?»
»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»
»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.