»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, »kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»
Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.
Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen päivän työskentelyyn puutarhassa.
Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa, kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen. Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä sisään.
»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».
Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin kauan säilyttänyt!
»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta kerroin sinulle tänään!»
»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin usein.»
Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin. Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.
»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»