Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä, jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä. Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne (joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena. Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»
»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen henkilökunnasta», sanoi John Carker.
»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava», virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu, en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne, että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»
»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.
»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani, kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua, jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»
»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».
»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta. Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen, ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»
Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian eroon tunnustuksestaan.
»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin. Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»
»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä», virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»