»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä», huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin, ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan — mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi. Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.
Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:
»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»
Näin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»
John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä puhumalla, jos olisi osannut.
»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin. »Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa, vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»
Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja muuttuneella, vakavalla tavalla:
»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar onnettomuudeksenne olette.»
»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne», sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»