»Sen voitte tosiaankin tehdä.»
»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista. Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»
»Mutta ei suinkaan sitä tarvitse pelätä?» kysyi Harriet.
»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä kertaa. Hyvää yötä!»
Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi kuuntelemaan kiitoksia.
Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.
Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä. Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin seuraavasta näkyy.
John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti. Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa — vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa. Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.
Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin. Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.
»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.