Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.
»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa minun puhua kanssanne.»
Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti ovelle ja avasi sen.
»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen käteensä.
»Mitä tahdotte? Mitä teillä on sanottavana?»
»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»
Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut, syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.
»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja katsokaa minuun. Muistattehan minut?»
»Muistan.»
»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»