»Miksi kysytte sitä minulta?»
»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni. Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena, lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa? Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»
»Miksi kysytte minulta?» toisti Harriet.
»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli veljenne James.»
Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.
»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla — palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava päätös?»
»Uskon! Laupias taivas, miksi olette taas tullut?»
»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä tietoja tuolle miehelle?»
»Tietoja!»
»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi, minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada kiinni saaliinsa?»