»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»
»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»
»Pelkään, että minun täytyy. Päästäkää käsivarteni irti!»
»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen minua sellaiseen tekoon!»
»Kauheata!» huudahti Harriet.
»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»
»Kuinka sen saa estetyksi? Mitä voin tehdä?»
»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»
»Mitä voin tehdä?» huudahti Harriet väristen.
»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja tiedättekö missä se on?»