»Tiedän.»
»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti. Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa — ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni. Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»
Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut, oli tyhjä.
NELJÄSKUUDETTA LUKU
Karkulaiset
Aika: hetkistä ennen keskiyötä; paikka: ranskalainen huoneisto, johon kuului puoli tusinaa huonetta — synkkä, kylmä halli eli käytävä, ruokasali, vierashuone, makuusuoja ja pieni kamari, joka oli peremmällä kuin toiset. Huoneistosta johti ulos suuri kaksoisovi yhteiseen porraskäytävään, mutta jokaiseen huoneeseen kuului sitäpaitsi pari kolme omaa ovea, joiden kautta pääsi toisiin huoneisiin tai muutamiin seinässä oleviin pikku käytäviin. Nämä taas veivät takaportaiden kautta pihalle, mikä ei ole niinkään harvinaista sellaisissa taloissa. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat niin suuren hotellin alakerrassa, että siihen ei kuulunut kokonaan yhtäkään akkunariviä rakennusryhmän keskelle jätetyn nelikulmaisen pihan puolella.
Huoneissa tuli näkyviin jonkinlainen komeus, joka oli kylliksi haalistunut herättääkseen alakuloisuutta ja kylliksi huikaiseva rasittaakseen ja hämmentääkseen jokapäiväistä elämää rehentelyllään. Seinät ja katot olivat kullatut ja maalatut, lattiat vahatut ja kiilloitetut, punaiset verhot riippuivat poimuisina akkunoiden, ovien ja kuvastimen yläpuolella. Seinälaudoituksesta pisti esiin kiemuraisia ja mutkaisia kynttilänjalkoja, jotka muistuttivat puiden oksia tai eläinten sarvia. Mutta päivällä, jolloin sälekaihtimet olivat avoinna ja päästivät sisään valoa, saattoi kaikessa tässä hienoudessa nähdä jälkiä kulumisesta, pölystä, auringosta, nihkeydestä ja savusta. Lisäksi voi havaita kuluneen pitkiä aikoja, jolloin täällä ei ollut laisinkaan asuttu: onhan tuollaisilla ulkonaisilla seikoilla myöskin oma arkatuntoisuutensa, niinkuin elämällä, ja ne kuihtuivat kuin vankilaan suljetut ihmiset. Ei edes yö eivätkä monilukuiset palavat kynttilät voineet kokonaan himmentää näitä jälkiä, vaikkakin yleinen kiilto työnsi ne varjoon.
Kirkkaiden vahakynttiläin loisto ja niiden heijastuminen kuvastimiin, kultaukseen ja heleisiin väreihin rajoittui tänä iltana yhteen huoneeseen — siihen, joka oli kaikkien muiden takana. Eteisestä katsoen, missä himmeästi paloi lamppu, se näytti monien pimeään jääneiden avonaisten ovien kautta niin kimaltelevalta ja kallisarvoiselta kuin jalokivi. Ja valon keskellä istui kaunis nainen — Edith.
Hän oli yksin. Yhä sama uhkamielinen ja ylpeä nainen. Posket vähän laihemmat, silmät vähän laajenneet ja loistavammat, mutta kopea ryhti ennallaan. Ei mitään häpeää hänen otsallaan, ei mitään jälkeenpäin ilmestynyttä katumusta taivuttamassa hänen ynseätä niskaansa. Yhä käskevänä ja kopeana, kuitenkaan välittämättä itsestään tai muusta hän istui tummat silmät alas luotuina jotakuta odottaen.
Ei kirja, ei käsityö, ei minkäänlainen muu ajanviete kuin hänen omat ajatuksensa ollut lyhentämässä myöhäistä iltahetkeä. Hänet oli vallannut jokin päämäärä, joka oli kyllin tärkeä täyttääkseen hänen mielensä. Huulet yhteen puistettuina ja väristen, jos hän hetkiseksikään unohti hallita niitä, kädet lujasti ristiin pantuina, ajatusten kuohuttaessa rintaa hän istui ja odotti.