»Voi taivas! Rouva pyörtyy ilon huumaamana!» Näin huudahti kaljupäinen, parrakas mies.
Edith oli vain kyyristynyt ja värissyt. Ennenkuin nuo sanat oli lausuttu, seisoi hän taas nojaten kädellään suuren tuolin samettiseen selkään, vartalo oikaistuna täyteen pituuteensa ja kasvot liikkumattomina.
»François on rientänyt 'Kultaiseen Päähän' noutamaan ruokia. Hän lentää tällaisissa tapauksissa kuin enkeli tai lintu. Herran matkatavarat ovat hänen huoneessaan. Kaikki on järjestetty. Ruoka tulee heti.» Nämä sanat lausui kaljupäinen kumarrellen ja hymyillen, ja samalla liemi tuotiinkin.
Lämpimät ruokalajit olivat kuumennetussa säiliössä, kylmät jo esillä ja toiset lautaset valmiina sivupöydällä. Herra oli tyytyväinen tähän järjestelyyn. Sekin miellytti häntä erikoisesti, että illallispöytä oli pieni. Hän käski laskea kuumennetun säiliön lattialle ja poistua. Hän aikoi itse vaihtaa lautaset.
»Suokaa anteeksi», virkkoi kaljupäinen kohteliaasti. »Sehän on mahdotonta.»
Herra oli toista mieltä. Hän sanoi tultavan koko illan toimeen ilman apua.
»Mutta rouva —» huomautti kaljupää.
»Rouvalla on kamarineitonsa», vastasi herra. »Se riittää.»
»Suokaa tuhannesti anteeksi! Ei, rouvalla ei ollut kamarineitoa.»
»Tulin tänne yksin», virkkoi Edith. »Itse halusin niin. Olen hyvin tottunut matkustamaan, en tarvitse apulaista. Minun tähteni ei tarvitse ketään lähettää tänne.»