»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän itse muistavan», huomautti Carker.
»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte — ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni, että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»
»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»
»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä tarkoitan.»
Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä olivat heidän välillään.
»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin», virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin — silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen petokseni!»
Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas
Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.
»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne, toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne takaisin!»
Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.
»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän. »Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»