»Edith!» ärjäisi Carker uhaten häntä kädellään. »Istu!
Lopeta jo! Mikä paholainen sinua riivaa?»
»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te, joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin olevanne valehtelija!»
Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.
»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna, jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun kauttani itsellenne.»
Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi, mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet hiventäkään syrjään Carkerista.
»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne vallassa?»
»Luuletteko voivanne minua ehkäistä?» kysyi Edith vastaukseksi.
»Minä yritän, rakkaani», vastasi Carker, keikauttaen päätänsä rajusti.
»Paha teidät perii, jos yritätte tulla lähelleni», sanoi Edith.