»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä. »Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan uusiin toimiin. Istutaanpa!»
»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni — kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt pelasta.»
Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla hetkellä Edithiin itseensä.
Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.
»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla ajamassa!»
»Se on valetta, letukka!» huusi Carker.
Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.
»Kuuletteko?»
Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.
Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.