Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa, oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi tutkia joka sopen.

Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka siellä pauhasi.

Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse. Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli jäänyt riippumaan oven rakoon.

Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat käsillään ja jaloillaan.

Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu. Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus, paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet), myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään, jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.

Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Rob menettää paikkansa

Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.