Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!
Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.
»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»
Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.
Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.
Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.
Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää, milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.
»Kuka siinä kävelee? Herrako?»
»Niin, minä.»