»Herra on marssinut pitkän matkan yön pimeydessä.»
»Eipä haittaa. Kukin makunsa mukaan. Oliko tilattu muita hevosia?»
»Tuhannen pirua! — anteeksi, muitako hevosia? Tähän aikaan? Ei.»
»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy.
Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin, tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet hänen vereensä.
Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät, varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana, milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep, hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?
Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?» Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia pitkin synkkää tietä!
Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään, hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan. Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset, tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen aikaan.
Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle, kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä. Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen halveksitun narrin tieltä.
Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi, mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.