»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»
»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.
»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»
»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»
»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»
Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!
Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta
Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,
Susan kulta.»
Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»
»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»
Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.
Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.
Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.