Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!
Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.
Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen! Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.
»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä, »tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»
»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo merimatkalla, Florence kulta.»
»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut, millainen taakka sinulle olen.»
»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»
»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»
»Kustannuksia, rakkaani?»
»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa. Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä teenkään sinut, Walter!»