»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»
Florence pudisti nauraen päätänsä.
»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille — sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»
»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»
»En minäkään, Florence kulta.»
»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan, että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen sinun tähtesi kuin nyt!»
»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.
»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta rakasta kuin sinä.»
Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta, käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon luokse!
Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter: