»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»
»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»
»Mitä sitten, rakkaani?»
»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla, Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»
Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana, hiljaisena iltana.
Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin, pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada päänsä perinpohjin pyörälle.
Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti. Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan — jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella, moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.
Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa vaan tapaan Susan Nipperille.
»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»
Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin luopumaan siitä ajatuksesta.