»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus, joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»
Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin seuraavana päivänä.
Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä, koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä, mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti sunnuntai-aamuna.
He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa, seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.
Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa. Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen pahoinvoinnillaan ollut väliä.
Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi. Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne, missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui, että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.
Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille, että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan tyynemmin ja täydellisemmin onneton.
Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.
»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»
Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä heiluttamalla.