»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette valmis, niin lyökää kortti pöytään».
Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten, iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.
Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!» Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin tarkoituksenne!»
Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon tikittäessä hänen taskussaan.
»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän pitkinä aikoina, vanha veikko?»
»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».
»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan, sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa. Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»
Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies, joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.
»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin olitte — ennenkuin olitte —»
»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella äänellä.