»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja. Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja käynyt turhaan.»
»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.
Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan kaikkien läsnäolevien käsiä.
Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.
»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella, »tapaammehan toisemme huomisaamuna?»
»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».
»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte, että olen hyvin kiitollinen teille.»
»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani tuntea, että teillä on siihen syytä».
»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset terveisensä —»
Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.