»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä. Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne jotakin hänelle?»
»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä, että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja että iloitsen hänen vaalistaan.»
Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin sydämellisesti ja lähti kotiinsa.
Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..
Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika, joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.
»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»…
»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies, joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä joku?»
Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.
»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»
»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja tarkoituksesi hämärä».