»Paulia, rakkaani. Tiedän sen.»
Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!
KAHDEKSASKUUDETTA LUKU
Vuotta myöhemmin
Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko eikä voinut sitä kestää.
Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.
Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä. Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä nimi ensimmäisenä.
Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa. Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian, eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan, varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.
Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle, uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys, mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti. Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä, ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra, oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini — mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch, asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä jonkinlainen totuuden leima.
Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey ja Pojan asiat olisi selvitetty.