Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille, jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen, oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja — totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen, että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä. Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut, jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä, hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!
Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.
Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta. Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja että hän oli silloin niin sanonut.
Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta, sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas, että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli murtunut mies.
W Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.
Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla, ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan) ilmoitti erään naisen saapunen.
»Surupuvussa», lisäsi hän.
Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet Carkerin.
»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen tarinan».
»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua», vastasi Harriet.