Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:
»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin, ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»
»Onko herra Dombeyn yksityisomaisuuskin mennyt?»
»On.»
»Eikö hänelle siis jää itselleenkään mitään?»
Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon jälkeen:
»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu hänelle kunniaksi!»
Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni, kysyi Harriet nopeasti:
»Oletteko nähnyt hänet äskettäin?»
»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee, ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin. Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki turhaan.»