Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin kasvoissa ei mikään muuttunut.
»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»
»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte, ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»
Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen kirkastamina.
»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me kaksi.»
Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken, vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.
»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte, kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa, mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»
»Tuskin. Vähän aikaa sitten luulin aavistavani. Mutta nyt en enää.»
»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se on tehty!»
Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.