»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»
»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»
»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»
Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.
Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät, että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu, jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.
Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.
Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan poikki taloon.
»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni Betsey Janea!»
»Missä suhteessa?»
»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen, »paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli kuolemankynnyksellä vasta lapsi».