»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»
»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin onnellisia toivoakseen.»
»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»
»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä viihdynkin paremmin tällaisena.»
Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla. Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina, oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.
Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode. Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana. Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken ympärillä olevan valkoisen rinnalla.
Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan nousta pielukselta.
»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»
»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»
Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan ohuelle kädelle.