Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja vakavammin.
»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet, kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle, joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti minut tulemaan takaisin!»
Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi. »Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä kovasti!»
Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä, eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan. He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.
Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.
Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.
»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on sittenkin tytär».
»Ja hyvä tytär!» huudahti Polly.
»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa, että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä ihminen. Kuuletteko, Robin?»
Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt nousi.