»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa — ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden karkoittajina!»
Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi: »Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille. Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt, lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.
Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.
»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus.
Pyydän sinua pysymään tyynenä!»
»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.
»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»
»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»
»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»
»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.
»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano, mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen, jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa häntä yötä päivää.»