Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.
»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa, mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta koeta ainakin!»
Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.
Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin, että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi, jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain, pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.
Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään voittokulkueen lähestyvän.
Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento, rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan. Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta. Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja. Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys, joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan — vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.
Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan
Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin.
Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander
MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.
»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle, teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni. Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»
Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.
»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».