Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen. Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.
Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon», ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.
Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas, ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan tunnottomuuden tilassa.
Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.
Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:
»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»
Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:
»Kirotun huonoa.»
»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta tahdostasi?»
Bunsby vastasi: »En.»